Minna Kangasmaa

Veikko Halmetoja | kuvataidekriitikko

Perinteiset käsityötekniikat ja aiheet ovat nykyään osa nykytaiteen laveaa kuvastoa. Näin ei aina ole ollut. Käsitöitä, erityisesti perinteisiä naisten käsitöitä on kohdeltu ylimielisesti. Kun koristeellisuus on ollut pannassa, ei kirjontaa, virkkausta tai nypläystä ole osattu nähdä taiteen tekemisen välineinä.

Minna Kangasmaa tuo teoksissaan vahvasti esiin käsityöperinteen. Hän käyttää sitä raaka-aineena, eikä pysähdy perinteen jäljentämiseen. Hänen lähestymistapansa on monipuolinen. Hän saattaa käyttää perinteistä käsityötekniikkaa mutta virkata puuvillalangan sijasta kuparia. Välillä hän vain hyödyntää käsitöiden ikiaikaisia koristekuvioita ja toistaa ne esimerkiksi betonissa. Pitsien kuviot ovat usein lainaa luonnosta. Ne noudattavat matemaattisella tarkkuudella omaa laskennallista kaavaansa. Kangasmaa on etsinyt pitsimallien lähteitä. Hän palaa teoksissaan lähemmäksi luontoa kuin esikuvina toimineet pitsit. Näin hän korostaa käsitöiden ja luonnon välistä dialogia.

Käsitöiden rinnalla hän käsittelee myös laajemmin aiheita, joita voisi perinnehistoriassa kutsua naisten kulttuuriksi. Näiden osalta häntä kiinnostaa nimenomaan estetiikka suhteessa luontokuvastoon.

Hän on valokuvannut puiden latvustoja ja teettänyt kuvista kiiltäväpintaisen aikakausilehden. Sen sivuilla latvustot esittäytyvät kuin kauden kangasmallisto. Äkkiseltään teosta voisi lukea kritiikkinä muodin pinnallisuudelle, mutta Kangasmaa ei ole ryppyotsainen. Hän on lempeän ymmärtäväinen, kun on kyse kauneuden kaipuusta. Hän antaa kuvien puhua puolestaan. Luonnon muotokieli vaikuttaa niin vahvasti meitä ympäröivään arjen koristeluun, että ristiriitaa ei synny. Se, että luonto on läsnä kaikilla, on yksi hänen keskeisistä viesteistä.

Ajatus estetiikan kierrätyksestä on Kangasmaalle tärkeä. Uusimmissa teoksissa hän poimii luontoa jäljitteleviä kuvioita vanhoista posliinilautasista. Yhteydestään irrotettuna kuviot eivät näyttäydy enää välttämättä kauniina. Niissä on rujoja muotoja ja karua pelkistämistä. Kuvioita irrottaessa syntyy posliinijätettä: hienoa hiekkamaista murua, jonka Kangasmaa laittaa myös esille. Se korostaa koristeiden tärkeyttä. Valkoinen pinta jää ylitse, kun koristeet poimitaan talteen. Samalla se kuitenkin muistuttaa siitä, miten monet luonnonvarat ovat uusiutumattomia ja joskus posliininkin raaka-aine loppuu. Posliinia ei voi myöskään materiaalitasolla kierrättää, vaan posliinimurska ei kelpaa uusiokäyttöön lasin tavoin. Kangasmaa antaa materiaalille uuden elämän muistuttaen samalla sen rajallisuudesta. Kangasmaa on kuvanveistäjä, jonka työskentely on sisältölähtöistä. Hänen teoksiaan yhdistää luontokuvasto ja käsityöperinteen käsittely. Muodoltaan ja materiaaliltaan teokset poikkeavat välillä voimakkaasti toisistaan. Veistoksissa hän luo niiden pintaan paljon merkityksiä. Usein hän tekee reliefejä tai alistaa veistosten muodon muutoin pinnalle. Samalla muoto alistuu sisällölle, koska koristeiden pinta on niiden sisältö.